Lasten koulun kevätjuhlassa rehtori totesi puheessaan, kuinka lapsuuden kesinä luodaan sellaisia muistoja, jotka kantavat vielä aikuisenakin. Se on totta, omat lapsuusmuistoni liittyvät melkein pelkästään kesiin.
Ensin ajattelin, että miten ihana ajatus, seuraavaksi ajattelin, että voi helkutti. Että eikö tätä syyllisyyttä pääse ikinä karkuun. Tavallinen kesä ei riitä, vaan nyt vielä pitää luoda lapsille elämänsä kesä kakstuhattakuustoista, sillä muuten kaikki on pilalla. Lapsuus, se ainoa. Enpä ottanut paineita, enpä.
Mutta sitten hoksasin, että kyse on loppupeleissä melkein pelkästään siitä, millaisen tunnelman onnistuu luomaan kotiin. Enhän itsekään muista lapsuuden kesistä mitään ihmeellistä, paitsi ehkä tunnelman.
Ja juuri sen tunnelman vuoksi niissä oli kaikki.
Ajattelin aloittaa siitä, että kun nelivuotias haluaa olla kissimirri koko päivän, mulla olisi aikaa kaivautua hänen kanssaan sänkyyn peittojen alle pieneen pesään ja leikkiä äitimirriä niin kauan kuin hän jaksaa. Ja olla rennompi äiti, antaa ehkä lautanen kisumisulle pöydän alle, kun hän pyytää, sillä eihän kisu voi pöydässä syödä kuten ihmiset. Ei hermostua sisään kulkeutuvasta hiekasta tai siitä, että valkoinen sohva on muisto vain.
Kerättiin viime kesän alussa muistivihkooni parille aukeamalle asioita, joita kukin meidän perheessä toivoi kesällä tekevänsä ja nyt uusittiin traditio. Ykköstoiveena isommilla lapsilla oli huvipuistovisiitti, mutta heti sen jälkeen toiveet olivat liikuttavan pieniä. Leikkiä naapurinpojan kanssa. Käydä mökillä, käydä uimassa. Pelata yhdessä futista. Pyytää ystäviä yökylään.
Tuli sellainen tunne, että kelpaan ja onnistun sittenkin äitinä. Osaan. Kesästä tulee ihan varmasti riittävän hyvä, yksi lapsuuden kesistä.
Armollista kesää!
-Satu
Seuraa blogiani Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa.