Silloin ollaan tultu aika pitkälle kevääseen, kun aurinkoon ja valoon voi suhtautua itsestäänselvyytenä, lähes välinpitämättömästi. Tuntuu oudolta edes ajatella, että siitä ei ole kuin pari hassua kuukautta, kun juoksin ruokatauolla katsomaan aurinkoa; työpäivän päätteeksi olisi ollut jo liian myöhäistä. Nyt aurinko häikäisee välillä ikävästi, pelkään palavani kasvoista (sillä niin tämänhetkisessä kasvorasvassa kuin meikkivoiteessakaan ei ole suojakerrointa, lupaan korjata asian huomenna), ja tänään huomasin ajattelevani, että pitäisikö mennä varjoon istumaan, jottei tulisi hiki. SIIS MITÄ?
Ehkä se on vain auringon palauttamista sille kuuluvaan asemaan – vaikka se on tärkeä, keskitän mieluummin elämäni välillä johonkin muuhunkin, kuin sen ympärille. Vaikka etupihan rappusille.
Siellä me istutaan koko kesä, rappusilla.
Moikkaillaan naapureita, jotka vilkuttavat kävellessään autopaikalta kotiovilleen. Kuunnellaan lasten ääniä, meidän naapurustoon on yhtäkkiä muuttanut ja syntynyt paljon pieniä. Kannetaan kahvikuppeja ulos, joskus mojitojakin, mikäli mojitomestari on suosiollinen. Kielletään lapsia lähtemästä sukkasillaan pois rappusilta tai ainakin ottamaan sitten sukat pois sisällä, jos niillä kävellään pihalla. Välillä saadaan hetki kahdestaan ja ruoditaan lasten asioita (esim. miten saada sanan kakka käyttö rajoittumaan vain siihen kun on hätä), suunnitellaan tulevia, vaihdetaan kuulumisia ja välillä istutaan ihan hiljaa.
Toisinaan mietin, että ei tarvittaisi muuta pihaa ollenkaan, vain nämä rappuset, joilla tapahtuu kesällä kaikki, mitä tarvitaan.
Tänään tuntui, että kestän ehkä sittenkin sen, että asutaan Suomessa.
-Satu
Seuraa blogiani Facebookissa, Bloglovinissa ja Instagramissa.